Suomalaiset murhat

Suomalaiset murhat

Auli Kyllikki Saari

Suomen ehkä eniten tutkituin ja arvoituksellisin rikos on Auli Kyllikki Saaren murha Isojoella Heikkilänjoen kylässä vuonna 1953. Tätä rikosta ei vieläkään ole selvitetty, ja monet uskovat, ettei se koskaan selviäkään. Ellei sitten murhaaja tule kuolinvuoteellaan synnintuntoon ja tunnusta tekemäänsä, mutta monet pitävät sitä hyvin epätodennäköisenä. Kuten myös allekirjoittanut.

Kyllikki Saari oli viisikymmentäluvun määritelmien mukaan ns. kunnon tyttö: hänellä ei ollut poikaystävää tai kirjeenvaihtotoveria, hän ei käynyt tansseissa ja vilkkaudestaan huolimatta hän oli vaatimaton ja ujo vieraiden seurassa. Huvittelun sijaan hän kirjoitteli runoja ja oli uskossa. Kyllikki kävi säännöllisesti kirkossa ja hartaustilaisuuksissa, mutta kiihkouskovainen hän ei ollut. Hän myös toimi tilapäisenä kanslia-apulaisena kirkkoherran virastossa Isojoen kirkonkylässä.

Kyllikki Saari nähtiin elossa viimeisen kerran toukokuun 17. vuonna 1953, jolloin hän oli lähdössä ystävättärensä Maiju Helena Yli-Hietalan kanssa hengelliseen nuorisotilaisuuteen Kortteenkylän kansakouluun, jonne oli Kyllikin kotoa (joka sijaitsi Heikkilänjoellä) noin 13 kilometriä.
Ennen lähtöään Kyllikki oli vanhempiensa mukaan vaikuttanut levottomalta ja väsyneeltä, eikä se lainkaan ollut iloisen ja ahkeran tytön tapaista. Myös moni muu kertoi Kyllikin olleen rauhaton surmailtanaan. Kyllikki kertoi, ettei matkassa pelottanut muu kuin myöhäinen kotiinpaluu, joka ajoittuisi kello 22.00 paikkeille, jolloin tilaisuus loppuisi. Puolet matkasta Maiju Helena Yli-Hietala pitäisi hänelle seuraa, kunnes he saapuisivat ns. Meijerin risteykseen, jossa tytöt sitten eroaisivat omille teilleen, Maiju Villamoon ja Kyllikki Heikkilänjoelle.
Meijerin risteyksestä on Kyllikin kotiin noin kuuden kilometrin matka, jota varjostaa synkkä metsä ja pätkä suota.

Myöhemmissä tutkimuksissa on pantu merkille, että Kyllikki saattoi jollain tavalla aavistaa tulevan kohtalonsa. Kyllikki esimerkiksi kirjoitti runoja, jotka kuitenkin repi. Ainoa runo, joka häneltä jäi jäljelle, oli pahaenteinen ja siitä saa sellaisen käsityksen, että Kyllikki aavisti mitä tuleman pitää:

"On eloni tuskaa ja murhetta vain, ei raskaampaa mi eessäin on se olla voi..."
Ja runon loppu kertookin kaiken: "Kauanko kestää tää eloni tie?"

Maiju ja Kyllikki erosivat poliisin arvion mukaan noin kello 22.30. Maiju yritti suostutella Kyllikkiä jäämään yöksi heille, jottei hänen tarvitsisi kulkea pimeällä kotiin. Kyllikki kieltäytyi kohteliaasti ja lähti polkemaan Pohjan kruunu-merkkisellä polkupyörällään kotia kohti pitkin Päntäneen tietä (kutsumanimi, tien oikea nimi oli Kauhajoentie) Poliisi uskoo, että Kyllikki kohtasi murhaajansa jo kymmenen minuutin kuluttua eroamisesta-eli 22.40.

Katoamisilmoitus Kyllikistä tehtiin vasta kaksi päivää myöhemmin, sillä puhelimet olivat harvassa ja maaseudulla oli usein tapana yöpyä tuttavien luona pari-kolmekin päivää. Niinpä Kyllikin vanhemmat luulivat tyttärensä menneen kyläilemään.
Kun kirkkoherran kyseli tyttöä tiistaina töihin, huolestuivat vanhemmat toden teolla ja vihdoin etsinnät käynnistettiin keskiviikkona 20.5., johon osallistui 30 miestä. Mitään ei löydetty. Seuraavana päivänä, 21.5., haravoitiin meijerin lähimaastoa 600 vapaaehtoisen voimin. Tulokset olivat yhtä huonoja kuin edellisenä päivänäkin. Suuri etsintäjoukko herätti huomiota paikkakunnan ulkopuolella: paikalle alkoi saapua lehtimiehiä ja radiotoimittajia, jotka olivat kuulleet Kyllikki Saaren katoamisesta.

Tutkimukset olivat umpikujassa, kunnes eräs mies ilmoitti nähneensä Kyllikin katoamisiltana. Mies mainitsi nähneensä Päntäneen tiellä myös oudon kermanvärisen henkilöauton. Myöhemmin joku kertoi löytäneensä tieltä jarrutusjälkiä ja lyhdyn palasia. Näin syntyi päälleajoteoria, jonka mukaan joku oli vahingossa ajanut Kyllikin päälle pimeällä tiellä ja säikähtäneenä haudannut ruumiin johonkin. Huhuttiin myös, että Kyllikki oli siepattu ja piilotettu johonkin. Virkavaltaa moitittiin myös hitaudesta, sillä se saapui paikalle vasta suuren yleisön jälkeen, ja jutun päätutkija Axel Skogman ilmestyi Isojoelle vasta 16. kesäkuuta, kuukauden Kyllikin katoamisesta! Etsintöjä jatkettiin tuloksetta heinäkuuhun asti. Toivo alkoi jo hiipua, kunnes kaksi marjastajaa oli sattunut näkemään polkupyörän renkaan pilkottavan suonsilmäkkeestä. Poliisi eristi alueen, pian kävi ilmi, että pyörä kuului kadonneelle Auli Kyllikki Saarelle. Renkaiden venttiilit oli poistettu, jotta pyörä uppoaisi paremmin suohon jälkiä jättämättä. Laboratoriotutkimukset osoittivat, että pyörä oli ollut suossa vain hetken aikaa, joten sitä oli säilytetty jossain ulkosalla.

Nyt aloitettiin suuretsinnät: aluetta haravoitiin sentti sentiltä. Lähes jokaista isojokelaista kuulusteltiin Kyllikin katoamisesta, laihoin tuloksin, vaikka monet olivat ilmoittaneet nähneensä tämän 17.5.1953. Ulkopuoliset työllistivät tutkijoita sotkemalla todisteita, lehtimiehet parveilivat ympärillä ja selvänäkijät saapuivat Isojoelle "auttamaan" poliiseja. Poliisin resursseja veivät myös ns. Kaarankajärven tutkimukset Kuortaneella (noin 200 kn:n päässä Isojoelta), joiden uskottiin liittyvän Kyllikin katoamiseen. Eräs todistaja oli kuullut järveltä Kyllikin katoamisen aikoihin naisen epätoivoista huutoa. Sitten nainen oli todistajan mukaan huutanut kauhuissaan: "Kyllä te olette minua jo kylliksi kiusanneet. Ensiksi tuodaan näin kauaksi ja sitten rääkätään niin ettei kävelemään pääse." Silloin oli miesääni sanonut: "Annetaan sen mennä.." Ja siihen oli toinen sanonut: "Ei se passaa...ota kiinni vaan.." Myöhemmissä tutkimuksissa ei Kaarankajärven tapauksesta selvinnyt mitään mikä auttaisi Kyllikin jäljille.

Lauantaina 10. lokakuuta tutkimukset alkoivat tuottaa tulosta. 350-400 vapaaehtoista haravoi meijerin lähimaastoa. Etsintäjoukko liikkui ketjussa, ja siinä yhdeksän aikoihin aamulla Valtteri Mäkelä- niminen mies nosti maasta mytyn, joka osoittautui Kyllikin kengäksi. Kengän sisään oli tungettu kaulaliina ja miesten sukka. Kaulaliinassa oli hampaanjälkiä-sitä oli ilmeisesti käytetty suukapulana. Miesten sukan omistaja ei koskaan selvinnyt. Sunnuntaina 11.10. klo 10 aamupäivällä Ilmari Hietaoja-niminen vapaaehtoinen kiinnitti huomiota kuivuneeseen männynnäreeseen, joka seisoi keskellä suomätästä. Mäntyä oli vuoltu toisesta päästä ja se oli isketty pystyyn maahan. Kun multaa ja mättäitä oli poistettu, paljastui puolen metrin syvyydestä osittain maatuneena Kyllikki Saaren ruumis. Männynnäre oli osittain puhkaissut vainajan vatsakudokset. Ruumiilta puuttui vaatteita, mutta julkisuuteen ei koskaan tullut, mitä vaatekappaleita tämä mahdollisesti tarkoitti.
Muita kadoksissa olevia vainajan tavaroita olivat mm. uusi dublee-rannekello, punainen kukkaro ja virsikirja.
Kyllikin suohauta sijaitsi 130 metrin päässä maantiestä ja kahden kilometrin päässä Meijerin risteyksestä.

Myöhemmin Kyllikin löytöpaikalle pystytettiin kaunis kivimuistomerkki, jota myös allekirjoittanut on käynyt katsomassa ja ikuistamassa videolle. Kävijät opastaa paikalle tienviitta, jossa lukee suurilla kirjaimilla: "Kyllikki Saaren suohauta". Nuoli osoittaa oikeaa suuntaa ja kivilllä reunustettu tie johtaa muistomerkin luo.

Ruumiinavaus antoi hyvin vähän vastauksia ja asiakirjat julistettiin salaisiksi. Avauksen suoritti sen hetken pätevin oikeuslääketieteen professori Unto Uotila. Selvisi, että Kyllikki oli saanut surmansa päähän osuneesta tylpän esineen iskusta, joka oli suunnattu kasvoihin. Vainajan nenä- ja poskiluut olivat murskaantuneet. Tärkein tieto oli se, ettei Kyllikki ollut raskaana. Valitettavasti ei saatu selville mahdollista raiskausta ennen tai jälkeen kuoleman. Kyllikin ruumis siirrettiin Isojoen kirkolla sijaitsevalle ruumishuoneelle kaikessa hiljaisuudessa arkun viereen. Silloin eräs valokuvaaja sai kuvan, jossa peitellyn vainajan osittain maatunut jalka pilkottaa lakanan alta. Tätä paheksuttiin syvästi.

Kyllikki haudattiin 25. lokakuuta 1953. Hautajaisiin osallistui ennätysmäärä surijoita: lähes 25 000 saapui kunnioittamaan nuorta ja kunnollista tyttöä. Hautajaisissa ei vältytty skandaaleilta: eräs alahärmäläinen liikemies kuohutti pitämällä saarnan, jossa vaati maan hallitusta vastuuseen tutkimusten epäonnistumisesta. Kuolemanrangaistusta vaadittin takaisin Suomen lakiin jotta sitä voitaisiin soveltaa Kyllikin surmaajaan.

Epäiltyjä on tässä rikostapauksessa ollut ennätysmäärä: kuulusteltuja henkilöitä on asiakirjojen mukaan 700, pöytäkirjasivuja noin 2000, ja epäiltyjä oikeastaan koko Isojoen kylä, noin 5000 henkilöä. Eräs, jota epäiltiin pitkään, oli Isojoella asiva pastori K. joka toimi Merikarvialla kirkkoherrana. Pastori K. oli mieltynyt nuoriin tyttöihin, ja hän saattoi raskaaksi erään 15-vuotiaan tytön ja teki tälle abortin. Muita nuoria hän oli yrittänyt painostaa sukupuolisuhteeseen kanssaan. Hän nai kihlautuneena ja sekaantui alle 17-vuotiaaseen tyttöön. Tämä sai poliisit tarkkailemaan hengenmiehen puuhia, mutta pian selvisi, että pastorilla oli vedenpitävä alibi. Vain 20 minuuttia pastorin päiväohjelmasta 17.5.1953 jäi epäselväksi. Hän ei voinut olla Kyllikin murhaaja, vaikka kansa oli valmis kivittämään hänet. Oma edesmennyt isoäitini valaisi tätä tapausta hieman enemmän. Hän asui Isojoen lähistöllä tapahtumien aikoihin ja hän kertoili usein tapahtuneesta. Hän kertoi, että pastorilla oli omituinen tapa paljastella itseään kotinsa ikkunan kautta. Myös muutama muu lähteeni on vahvistanut tämän tiedon. Pastori pidätettiin pari kertaa siiveellisyyttä loukkaavasta käytöksestä. Jostain syystä tuomiokapituli ei koskaan erottanut pastori K:ta virastaan, vaikka tämän käytös oli kaikka muuta kuin papille sopivaa.

Vuonna 1963 järjestettiin Isojoella outo kansankokous. Meijerin risteykseen (Kyllikin katoamispaikka) oli pystytetty suuri kyltti, jossa kyläläisiä kehoitettiin saapumaan sinne suureen kansankokoukseen. Suuri joukko uteliaita kyläläisiä saapuikin, mutta kokoonkutsujaa ei näkynyt, eikä syytä, miksi kokous pitäisi pitää. Mutta joku huomasi, että kivistä oli siroteltu reitti Kyllikin ruumiin löytöpaikalle.
Oliko surmaaja käynyt jättämässä muistutuksen itsestään kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen?

Auli Kyllikki Saaren surmaa ei ehkä koskaan tulla selvittämään. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epätodennäköisempää tekijän kiinnijääminen on. Mutta Suomen rikoslain mukaan murha ei vanhene koskaan. Ehkä Kyllikin surmaaja on jo itsekin vainaja. Ja jos ei ole, on hänen elämänsä sellaisen salaisuuden kanssa ollut todella vaikeaa ja sietämätöntä. Auli Kyllikki Saari täyttäisi itsenäisyyspäivänä 2002 kuusikymmentäseitsemän vuotta, jos olisi saanut elää.

Unimurha

Kun poliisit saapuivat elokuun 10. 1993 Hakuninmaan omakotitaloalueelle Helsinkiin, oli näky surullinen: mies makasi yläkerrassa sängyssä pää verisenä ja ilmiselvästi kuolleena. Vainaja oli Arto Karl-Johan Huhta, ja hänen vaimonsa Maija-Inkeri Huhta yritti parhaansa mukaan hääriä "apuna", kun poliisit tutkivat paikkoja löytääkseen johtolankoja. Alusta asti rikoksen pääepäilty oli uhrin oma aviovaimo.

Palataanpa ajassa hieman taaksepäin. Aluksi voisin kertoa millainen henkilö vainaja oli eläessään. Arto Huhta oli 49-vuotias varastomies, joka tunnettiin ns. mukavana miehenä. Hän järjesti naapureilleen grillijuhlia ja saunailtoja, osallistui vapaaehtoiseen tiepalvelutoimintaan jonka kustannukset joutui itse maksamaan. Tämän mies teki silkkaa jalouttaan, henkilökohtaista hyötyä tavoittelematta. Arto Huhdalla oli ensimmäisestä avioliitostaan viisi lasta, joita hän rakasti sydämensä pohjasta. Ex-vaimoaan, lastensa äitiä, Arto kaipasi avioerosta lähtien (siis vuodesta 1992). Tammikuussa 1993 Arto Huhta solmi avioliiton raitiovaununkuljettaja Maija-Inkeri Raatikaisen kanssa. He olivat tutustuneet toisiinsa edellisen vuoden aikana, joten avioliitto solmittiin pikaisesti. Outoa oli se, että Arto Huhta otti itselleen 100 000 mk:n henkivakuutuksen ennen avioliiton solmimista - Maija-Inkerin kehoituksesta. Uusi liitto alkoi rakoilla jo pian sen alkamisesta, ja vuoden 1993 elokuussa olisi astunut voimaan avioero - jos Arto olisi ollut hengissä.

Maija-Inkeri karkotti Arton naapurit ja ystävät epäystävällisellä käytöksellään. Saunailloissa oli tyhjää ja grillikatos autiona. Teräväkielinen rouva sai tuttavat kaikkoamaan.

Rouva Huhta kertoili surmayön tapahtumista mitä kummallisimpia versioita: Arto oli saattanut tehdä itsemurhan tai joku hänen entisistä ystävistä oli yöllä hiipinyt taloon ja tappanut hänet. Poliisi hylkäsi itsemurhateorian heti alkuunsa. Poliisit vaativat naiselta selvitystä yön tapahtumista, sillä tämä oli yöpynyt Huhdan luona surmayönä. Maija-Inkeri kertoi, että alkuillasta he olivat saunoneet yhdessä ja menneet sen jälkeen nukkumaan. Arto oli hieman juonut tuolloin. Sukupuolista kanssakäymistä ei naisen mukaan tapahtunut miehen väsymyksen takia. Keskellä yötä Maija-Inkeri oli herännyt miehensä äänekkääseen kuorsaukseen ja niinpä hän oli siirtynyt alakertaan nukkumaan parin unilääketabletin voimalla. Miehensä yöpöydälle hän jätti viestin, jossa pahoitteli yöllistä siirtymistään. Viestin yläreunaan hän kaikkien kummastukseksi merkitsi jopa kellonajan - 2.30. Tämä ihmetytti poliiseja suuresti. Loppuyö oli rouvan osalta siis sujunut rauhallisesti, paria "ovenkolahdusta" lukuunottamatta. Aamulla kello kuuden aikoihin poliisit oli hälytetty paikalle Maija-Inkerin toimesta. Rouva oli "löytänyt" miehensä tapettuna yläkerran makuuhuoneesta.

Ruumiinavaus paljasti, että Huhtaa oli ammuttu lähietäisyydeltä 22-kaliiperin käsiaseella korvaan josta luoti oli lähtenyt hieman alaviistoon päätyen lopulta ydinjatkokseen. Eikä Arto Huhta ollut kuollut heti, vaan hieman muutamia minuutteja ampumisesta. Ennen kuolemaansa tämä oli ollut sukupuoliyhteydessä - kas kummaa - Maija-Inkerin kanssa. Rouva väitti kyllä muuta. Maija-Inkeri Huhta puhui itsensä pussiin useita kertoja kuulusteluiden aikana. Hän tiesi kuolintavan vaikkei hän sitä voinut tietää eikä sitä hänelle edes kerrottu. Hän myös tilitti kohtaloaan lehdille ehkä liiankin avuliaasti...olisi luullut aviovaimon edes hieman surevan miestään ennen kuin soittelee sanomalehdille.

Surma-asetta ei koskaan löydetty, mutta sen tiedettiin olevan Arton oma ase. Siitä pariskunta oli usein riidellyt, sillä vaimo "pelkäsi" asetta kuollakseen ja joskus hän jopa vei sen omaan asuntoonsa Myllypuroon jotta mitään pahaa ei tapahtuisi. Myöhemmin aseesta kehkeytyi suuri riita, ja miehensä tiukasta vaatimuksesta Maija-Inkeri palautti aseen oikealle omistajalleen. Ennen surmayötä rouva Huhta kuitenkin oli jälleen kähveltänyt aseen itselleen.

Raha oli todennäköisin motiivi murhaan. Maija-Inkerillä oli suuria velkoja, joita hän aikoi maksella takaisin ilmeisesti miehensä henkivakuutuksen avulla. Miehensä pojan tililtä hän oli paria päivää ennen surmaa nostanut 2000 mk. Ilman pojan tai miehensä lupaa.

Lopulta saatiin selville silminnäkijöiden avulla seuraavaa: keskellä yötä Maija-Inkeri oli ajanut kotiinsa Myllypuroon ja hakenut sieltä jotain, ilmeisesti Arto Huhdan omistaman aseen. Sen jälkeen hän on ajanut takaisin Hakuninmaalle. Tämä kummastutti naapureita.

Koko tarina selvisi kuitenkin vasta ankarien kuulustelujen jälkeen: kotiin saavuttuaan Maija-Inkeri oli kiivennyt takaisin yläkertaan ja ampunut miehensä. Kuolema oli kuitenkin viivytellyt, joten Maija-Inkeri oli odotellessaan ruokkinut siilejä ja kissoja sekä kastellut kukkia rankkasateessa. Sitten hän oli hävittänyt aseen ja pessyt kätensä ruutisavusta. Rouva Huhta ei koskaan tunnustanut mitään, mutta oikeudenkäynnin aikana hän sekosi sanoissaan ja puhui itsensä pussiin lukemattomia kertoja.

Tuomio oli elinkautinen. Asiasta tehtiin lukuisia valituksia, mutta tuomio pysyi samana. Eräs henkilö oli kuullut oikeussalista poistuessaan Maija-Inkeri Huhdan tokaisseen häntä vieville poliiseille seuraavaa: "Nyt sitten lusimaan." Tällä hetkellä Maija-Inkeri laskee päiviä, jolloin voisi anoa armahdusta.

Jammu-setä

Antti Veikko Ilmari Siltavuori (tyttöjen murhien aikoihin 62-vuotias, nykyisin 73)tunnetaan joka Suomen kolkassa paremmin lempinimellä Jammu-setä. Suomen kansaa nykyaikana eniten kuohuttanein rikos oli Jammun tekemä murha, jonka uhreiksi joutui kaksi 8-vuotiasta helsinkiläistyttöä.

Jammu.setä oli aina pitänyt lapsista. Tämän kertoo mm. Jammun rikosrekisteri, josta löytyy noin 20 lasten ahdistelusta tai hyväksikäytöstä saatua vankilatuomiota. "Sedällä" oli tapana houkutella lapsia kotiinsa ja myydä heille suklaata, tupakkaa ja viinaa. Tämä tekee Jammun muista pedofiileistä poikkeavaksi: hän myi lapsille houkuttimia, hän ei muiden pedofiilien tapaan antanut niitä. 13-14-vuotiaden kohdalla Jammu teki poikkeuksen: hän antoi heille usein ilmaiseksi viinaa ja huumaavia lääkkeitä, jotta nämä helpommin suostuisivat seksiin. Tälläisiä olivat Jammuun "sopimukset". Mutta kun ne epäonnistuivat, Jammu vaati maksua antamistaan nautintoaineista. Jos lapset uhkasivat kertoa aikuisille, yritti Jammu lahjoa heitä rahalla olemaan hiljaa.

Päivi-Maria Hopiavuori ja Tarja Johanna Pirinen nähtiin elossa viimeisen kerran maaliskuun 3. vuonna 1989. Silloin he leikkivät kotipihallaan Yläkiventie 5:n kohdalla Myllypurossa. Kun tyttöjä ei illallakaan kuulunut kotiin, soitti hätääntynyt äiti hälytyskeskukseen tyttärensä ja tämän leikkitoverin katoamisesta. Soitto tuli merkintöjen mukaan noin 22.46. Pian etsinnöissä olivat mukana lehdet, radio, tv ja poliisi.

Tekijä jäi nopeasti kiinni. Jammu-setä pidätettiin jo 5.maaliskuuta. Eräs todistaja oli nähnyt Jammun juttelevan tytöille juuri ennen näiden katoamista. Poliisit ottivat Jammun aluksi kuitenkin kiinni "tarkistusmielessä". Poliisit saapuivat Kauppakartanonkatu 26 D 39:huoneistoon (Jammu asui siellä silloin vuokralla) kotietsintälupa mukanaan. Jammu istuskeli siellä lukemassa, ja hän kieltämättä yllättyi kun poliisit saapuivat. Asunnosta takavarikoitiin kaasusumutin, käsiraudat ja puukko. Poliisit pyysivät Jammua näyttämään autojaan (niitä oli kaksi). Kun poliisit pyysivät Jammua avaamaan Ford Granada-merkkisen auton takaluukun, Jammu totteli mukisematta. Tavaratilasta löytyi muoviin käärittyä haisevaa palojätettä. Poliisit kysyivät Jammulta: "Mitä tässä on?" Jammu vastasi: "Lihaa." Poliiseille tuli paha aavistus, joten yksi heistä kysyi: "Ovatko tytöt tässä?" Jammu vastasi sumeilematta: "Kyllä." Jammu pidätettiin heti.

Jammu yritti valehdella jatkuvasti kuulusteluissa, mutta lopulta poliisit onkivat tunnustuksen ja kuvauksen tapahtumista:
Aluksi Jammu oli houkutellut tytöt mukaansa autoon, jolla sitten oli ajeltu ympäriinsä. Tie vei lopulta Jammun mökille, joka sijaitsi Vihdin suunnalla. Siellä hän oli vienyt toisen tytöistä huumattuna taloonsa, mutta kuitenkaan Jammu ei suostunut kertomaan mitä mökissä oli tapahtunut. Toinen tytöistä nukkui huumattuna autossa. Mökissä Jammu kuristi tytön ja palasi autolle tekemään toiselle saman. Mökin sisäisiä tapahtumia ei koskaan saatu selville. Kun tytöt olivat kuolleet, päätti Jammu polttaa heidät, jottei todisteita jäisi. Hän tunki tytöt 200-litran jätesäiliöön ja kaatoi päälle bensaa. Sitten hän sytytti lapset tuleen. Naapurit kertoivat huomanneensa Jammun poltto-operaation. Ilmoitusta he eivät moisesta tehneet, sillä he olivat luulleet että vanhus poltti roskia. Kuvatessaan poliiseille polttamista Jammu sanoi, että hän hämmensi tyttöjen ruumiita isolla tikulla. Silloin lasten kallot olivat Jammun mukaan possahtaneet rikki. "Iljettävää," totesi eräs tutkija.

Oikeudessa Jammu ei katunut. Hänet lähetettiin myös mielentilatutkimukseen. Sen mukaan Jammu-setä oli täyttä ymmärrystä vailla tekoa tehdessään. Tämä tarkoitti sitä, ettei Jammu koskaan saisi täyttä tuomiota. Päätös julistettiin 14.12.1989: kahdesta murhasta 15 vuotta ehdotonta vankeutta. Vankilassa ei Jammun elämä ollut helppoa: muut vangit halveksivat häntä (lastenahdistelijat ovat jopa vankilahierarkiassa alinta kastia) eräs mies jopa löi Jammua jakkaralla päähän.

Jammu elelee nykyisin eräässä laitoksessa, sikäli kun hänestä viimeksi luin jotain. Joskus sitä todella toivoo että kuolemanrangaistus olisi vielä Suomen laissa.

Uunimurha

Suomen rikoshistorian ehkä omaperäisin ruumiinkätkentä paljastui Kokemäellä sijaitsevassa pienessä Krootilan kylässä vuonna 1972. Pienen talon tuvan leivinuunista kaivettiin esiin muumioituneen naisen ruumis, joka kuului kotirouva Hilkka Saariselle. Juro aviomies oli hiljaa kun uuni avattiin, eikä hän tulevissa oikeudenkäynneissäkään muuttanut mielipidettään siitä, ettei tiennyt miten hänen vaimonsa oli heidän yhteisen talonsa uuniin muurautunut.

Hillka Saarinen ei ehkä ollut niitä parhaimpia vaimoja joita mies saattaa toivoa: ruoanlaitto ei oikein sujunut ja lapset jäivät vähälle huomiolle.
Hilkka ei jaksanut juopottelevaa miestään, ja usein hän sitten karkasikin muiden miesten luo pitkiksikin ajoiksi jätteän lapsensa aviomiehensä huomaan. Mies oli agressiivinen ja oikeastaan aina juovuksissa, ja usein Hilkka saikin "kurinpalautusta" oikein reilulla kädellä. Naapurit tiesivät asiasta mutteivät uskaltaneet puuttua mäellä nököttävän mökin puuhiin pelätessään Hilkan miestä. Lapsia oli pariskunnalle siunaantunut viisi, kaksi tytärtä ja kolme poikaa. Myös he pääsivät osaksi isänsä julmuudesta: isällä oli näet tapana kurittaa myös lapsiaan. Mutta useimmiten lasten pienet erheet, kuten pullon rikkominen tai epäsiisteys, kohdistuivat Hilkka Saariseen. Eli jos lapset tekivät pahaa, katsoi aviomies tämän Hilkan syyksi ja kuritti häntä lyömällä ja potkimalla. Kerran mies oli työntänyt vaimonsa pään likaämpäriin ja pakottanut syömään kilon suolaa, kertoi eräs todistaja oikeuskäsittelyssä.

Perhe oli riitelit jatkuvasti raha-asioista, sillä mies ei antanut Hilkan ottaa vastaan mitään lahjoja tai avustustarvikkeita huonosta taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Sosiaalihuolto päätti ottaa perheen lapset huostaan vanhempien juopottelun ja isän väkivaltaisuuden tähden. Jouluna 1960 Hilkka oli jälleen häipynyt omille teilleen. Hän kuitenkin palasi takaisin joulukuun 23.päivä ja alkoi valmistella joulua kun vanhin poika, Seppo Juhani, tulisi käymään. Kaikki ei kuitenkaan sujunut Hilkan suunnitelmien mukaan.

Kun Seppo Juhani sitten joulun pyhinä saapui, oli äiti tipotiessään. Isä kertoi, että äiti oli jälleen omilla teillään. Seppo Juhani tyytyi tähän vastaukseen, sillä hänen isällään ei ollut tapana laverrella joutavia. Eräitä havaintoja poika kuitenkin teki talossa: tuvan suuren leivinuunin ympäristöä oli selvästi siivottu; uunia oli paranneltu ja korjattu. Tämä ei ollut lainkaan isän tapaista, sillä talo oli aina sotkuinen ja isä yleensä vain ryyppäsi välittämättä talon kunnosta. Seppo Juhania hämmästytti myös ettei isä päästänyt häntä huoneeseen, jossa uunin toinen puoli sijaitsi. Kaiken lisäksi isän sormet olivat vahingoittuneet ja hän siivosi lukkojen takana. Isä myös seurasi poikansa liikkeitä tarkasti

Vuonna 1966 Seppo Juhani lähetti poliisille seuraavanlaisen kirjeen:

"Epäilen, että isä tietää äidin katoamisesta enemmän kuin on kertonut. Hän on selvästi avannut leivinuunin ja muurannut sen taas kiinni. Silti koko uunilla ei ole ollut käyttöä seitsemään-kahdeksaan vuoteen tätä ennen. Isä siivoili pimeässä, vaikka toisessa huoneessa oli valo, kun tulin paikalle. Luulisin, että uuni olisi syytä purkaa. Isä voi tehdä mitä vaan."

Poliisi ei noteeranut kirjettä. Vuotta myöhemmin Seppo Juhani kirjoitti erään lehden yleisönosastolle viestin, jossa epäili isäänsä äitinsä murhaajaksi. Kun isä sattui näkemään kirjoituksen, hän otti poikaansa yhteyttä ja totesi: "Eiköhän hoideta kumpikin vain omat asiat.."

Vuonna 1972 Turun lääninosaston komisario Gunnar Kivelä saapui avustajineen Kokemäelle ennen joulua mukanaan asiakirja, joka valtuutti heidät purkamaan Saarisen perheen leivinuunin. Juro aviomies siirrettiin protestoinnistaan huolimatta taka-alalle, kun miehet alkoivat purkaa muuria pala palalta. Metrin syvyydestä paljastui naisen pää. Kun kaivettiin hieman lisää, tuli esiin jalkaterä ja lopulta koko ruumis. Se tunnistettiin välittömästi Hilkka Saariseksi. Aviomies ilmoitti välittömästi ettei tiennyt miten vaimo on uuniin joutunut.

Oli kulunut kaksitoista vuotta siitä kun Hilkka Saarinen miehensä mukaan "katosi". Aviomies oli elänyt talossa vaimonsa ruumis uuniin tungettuna KAKSITOISTA vuotta! Tämä osoittaa jotain miehen luonteenlaadusta. Myös mielentilatutkimus tehtiin. Sen mukaan mies oli täysijärkinen mutta heikkolahjainen, luonteeltaan poikkeavan kylmä.

Oikeudessa mies ei halunnut puolustusasianajajaa, joten hänelle määrättiin sellainen, sillä hän ei oikeuden mielestä pystynyt yksin valvomaan etuaan ja oikeuttaan. Koko oikeusprosessin ajan mies kielsi kaiken. Eräässä vaiheessa hän jopa väitti että mustalaiset olivat tunkeutuneet hänen taloonsa joulun alla 1960 (mies yritti pakottaa poikansa kertomaan saman tarinan hakkaamalla tämän päätä seinään). Mustalaisteoria hylättiin heti alkuunsa. Lukuisat todistajat kertoilivat miten Hilkka oli hengenhädässä valitellut saamiaan pahoinpitelyjä ja vammoja. Nainen oli käynyt lukuisia kertoja lääkärissä saamiensa vammojen takia. Tämä oli syyttäjän paras ase aihetodisteiden lisäksi. Eräs todiste, joka jätettiin kokonaan huomiotta, oli aviomiehen kirjalainat: mies oli huhti-ja joulukuun välissä vuonna 1960 lukenut 75 rikosromaania, joista ilmeisesti sai idean ruumiin kätkemiseen. (Jos hän yleensä teki kyseistä rikosta, kuten pian tulette näkemään.) Lisäksi mies oli monesti uhkaillut tappavansa vaimonsa tavalla, jota ei koskaan voitaisi selvittää. Poliiseille mies sanoi että "Tapaus jää selvittämättä, aivan kuten Kyllikin juttu." (ks.Auli Kyllikki Saari)

Tuomio oli kahdeksan vuotta ns. kuritushuonetta. Siitä mies ehti istua vain vuoden, sillä Turun hovioikeus vapautti Hilkan aviomiehen, perusteluna oli se, ettei Hilkan kuolinsyytä tai surmatapaa saatu selville eikä kuolemantuottamuksesta voinut enää tuomita 12 vuoden jälkeen. Hilkan aviomies palasi tyhjillään olleeseen taloon, joka oli jo hyvää vauhtia rapistumassa, pihamaa oli täynnä rikkaruohoja ja koiranputkia, ikkunat oli kivitetty rikki uteliaisuudesta ja kenties silkasta vihasta.

Kuten varmasti huomasitte, olen jättänyt mainitsematta Hilkan aviomiehen nimen. Tämä johtuu siitä, että voimassa olevan lain mukaan mies oli syytön. Sen kuitenkin voin sanoa, että mies kuoli elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1986, ja tuolloin oli kulunut 26 vuotta siitä kun Hilkka Saarinen katosi jouluaaton aikoihin. Kuka sitten murhasi Hilkka Saarisen ja kätki ruumiin leivinuuniin? Tämä jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

--Lars