Mitään hirmu fyysistä ei ole jatkuvasti tehty.
Nuorena poikana faijan mukana sekahommissa:
-öljylämmitysvehkeiden purkua pois kerrostalojen pannuhuoneista, eli pölyistä ja aika raskasta kun niitä isoja varaajia ja kattiloita paloiteltiin ja kannettiin ulos.
-remonttihommia, joissa useinkin betonin kärräystä kottikärryllä
-talkkarinhommia, silloin oli talvisin poikkeuksetta lunta
Oikeissa töissä ollut aina noiden lenskarien parissa, korjailu ei yleensä hankalia asentoja vaativampaa mutta pikkukonepuolella huoltopuoli teki kaiken fyysisen.
Talvella koneiden puhdistus lumesta, tarvittaessa kärrääminen halliin sulamaan. Siipien harjaaminenkin käy työstä jos koneita on 10-20 ja suurimmassa osassa siivet ylhäällä noin pään korkeudella. Pitkällä ja aika painavalla harjalla.
Sopivana talvena tämä toistui joka päivä, jos oli ollut märkää niin silloin alkoi hallirumba. Kone hangesta, hallille joko työntämällä tai ajamalla, kone sisään, vettä päälle ja tunnin päästä ulos. Tässä vaiheessa alkoi olla jo hiki, sekä muutenkin vaatteet märkänä veden kanssa lotraamisesta.
Jos selvittiin harjalla, oli ohjelmassa moottorien lämmitys niistä jotka eivät olleet töpselipaikalla. Semmosella petroolilämmittimellä ~30min lämmitys, kone käyntiin jos sillä ei heti ollut kukaan lähdössä, 10min käyttö ja peitto päälle. ->seuraavan koneen kimppuun jolle sama operaatio.
Jos oli nätti pakkaspäivä viikonloppuna niin aamusta iltapäivään sai olla turaamassa pihalla, pimeän tultua piti sitten ehtiä vielä tekemään huoltojakin. Väkisinkin päivät venyivät.
Kesällä, ennen lamavuosia -90 luvulla lennettiin kolmella koneella kuvauslentoja ympäri Suomea. Lensivät ripeässä tahdissa huoltovälin (50h), ja kuvio oli seuraava: kone tuli myöhään iltapäivällä lentopäivän jälkeen huoltoon, arkena piti olla seuraavana päivän taas käytössä. Päiväprojektien lisäksi se kuvauskone piti huoltaa yön aikana jotta seuraavana aamuna pääsivät taas kuvaamaan.
Muutkin koneet lensivät, joten päivällä ei voinut olla vapaalla. Koneita oli parhaimmillaan ennen lamavuosia 22kpl, joten kahdelle kokopäiväukolle riitti töitä yllinkyllin siitä huolimatta että OTO-ukkoja oli kans hommissa.
Perjantaina aloitettu huolto oli suklaata, vasta ma-aamuna/su-iltana piti olla valmista...
Tätä kuvauskuviota kesti yleensä 2-3kk, jos kelit sallivat kuvauslennot.
Stressiä lisäsi vielä se että laadun piti säilyä, koneen piti pysyä ilmassa.
Jossain vaiheessa kroppa ilmoitti että nyt riitti. Tulipa opittua että rajansa kaikella.
Nyttemmin voi hyvällä omallatunnolla ottaa vähän leppoisammin ja sanoa myös ei, eikä isokonepuolella niin kauhean hektistä ole.