Itselläni "avautuminen" johtui nuorimmaisen harrastuksen lopahtamisesta. Alussa hän oli innoissaan ja tykkäsi erittäin paljon tempuista yms. mitä harkoissa tehtiin. Sitten hän alkoi lähes joka harjoituksissa itkemään ja sanoi, ettei halua enää mennä harjoituksiin. OLIN pettynyt. Sitten onneksi tajusin, ettei harrastaminen ole ole mielekästä, jos siellä pitää itkeä ja annoin periksi ja lopetimme pakkopullan. Poika on 7 v..
Vanhin poika harrastaa ja on erittäin hyvä harrastuksessaan. Itsetunto on kohdillaan ja muutenkin on sosiaalinen ja tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Hän aloitti harrastuksen 'vasta' 9-vuotiaana.
"Harrastus on tärkeä, mutta se ei ole välttämätön ennen kuin lapsi on toisella kymmenellä." Näin sanoi alakoululaistemme terveydenhoitaja minulle aikoinaan, kun olin huolissani siitä, ettei kaikilla lapsillamme ole harrastuksia.
Muu perheen yhdessäolo onkin sitten aivan eri asia kuin lapsen OMA harrastus.
Ps. ei yhtään viiniä, eikä olutta otettu!
Ja lisäystä vielä: En harrastanut ennen aikuisikää mitään, ja silti minusta tuli yhteiskuntakelpoinen veronmaksaja, joka on antanut elämän aika monelle tulevalle (toivottavasti) veronmaksajalle. Murheellisena on vielä todettava, että rakkain harrastukseni, lenkkeily, on minulle mahdotonta iäksi! Saa nähdä miten käy talven tullen toiseksi rakkaimman harrastuksen kanssa....