Tällainen häpäisy tapahtui nuorempana, tosin todistajia ei (onneksi) ollut paikalla kyseisen tapahtumasarjan aikana juurikaan...
Pubireissu meni hiukka pitkäksi ja otettua tuli poikkeuksellista raskaammin. Tuohon aikaan asuin Tampereen rajan takana joten hyppäsin viimeiseen pitkänmatkan nysseen, lähtiköhän se tuohon aikaan joskus kolmen maissa.
Kuinka ollakaan matkalla iski väsy ja simmut menivät kiinni. Sitten takapenkillä jossakin kohtaa joku tuuppasi minua takapenkiltä ja sanoi että sun pitäs varmaan kohta jäädä pois.
No minä vilkasin ulos ja totesin huuruissani että ahas tutun näköistä metsää, olen mennyt yhden pysäkinvälin ohi. Painoin nappia, kuski pysäytti ja hoipertelin ulos dösästä.
Tarkoitus oli oikaista metsän poikki jotta olisin nopeammin perillä himassa. Helppo homma, eihän tässä mitään, taisin ajatella. Eli ei kun ryteikön läpi vaan.
Sitten reitin varrella eteeni ilmestyi kuin tyhjästä helkkarinmoinen betonitolppa. Perskeles, ei täällä tämmöstä ole ennen ollut. Katsahdin ylemmäs... rakennelma oli vesitorni. Sellaistahan ei tuossa pitäjässä edes ollut.
Siinä vaiheessa yritin alkaa muistelemaan mihin bussiin olin hypännyt... Tesomallahan oli lähin vesitorni muutaman kilometrin päässä. Olin totaalisesti hakoteillä ja rämmin siksakkia eteenpäin.
Seuraavaksi hoipertelin ison rakennuksen takapihalle. Kiersin etupuolelle ja huomasin kauhukseni että paikka oli kehitysvammaisten hoitolaitos... matkaa himaan n. 20km. Sinne en kehdannut siinä kunnossa ilmoittautua vaan lähdin nöyränä ja kiroillen lompsimaan takaisin päin valtatietä. Alkuun tosin ei meinannut tien leveys seilaamiseltani riittää mutta toisaalta onneksi liikennettäkään ei juuri ollut.
2/3 matkasta taitettuani vohkin erään rivitalon pihasta vanhan romun polkupyörän jämän (häpäisy nro 2) joten loppumatka sujuikin kohtuullisen ripeästi.
|