Olipa kerran kaksi pronssipatsasta vanhassa puistossa. Noin neljäsataa vuotta ne olivat seisseet puistoaukion molemmin puolin,
alaston miespatsas etelän ja naispatsas pohjoisen puolella, katsellen
toisiaan.
Eräänä päivänä tuli enkeli alas taivaasta ja sanoi patsaille:
"Olette olleet niin esimerkillisen ylväitä patsaita, että olen päättänyt palkita teidät ihmeellä. Ja katso: kolmenkymmenen minuutin
ajaksi teen teistä kummastakin elävän, niin että voitte tehdä mitä ikinä
haluatte."
Ja ilman sen kummempia seremonioita enkeli teki ihmeen. Patsaat
nytkähtivät liikkeelle, astuivat alas jalustoiltaan; hetken epäröityään
he lähestyivät toisiaan hämillisin katsein, kunnes heidän silmänsä
kohtasivat ja kuin yhteisestä sopimuksesta he tarttuivat toisiaan
kädestä ja riensivät puolijuoksua puiston tiheimpään pensaikkoon.
Pensaikosta raikui elämänmyönteistä ääntelyä, naurua, huokailua ja
kikatusta, ähkintää ja voihkintaa. Pensaiden oksat heiluivat, kunnes
viidentoista minuutin kuluttua patsaat astelivat esiin pensaikosta,
edelleen käsi kädessä, kummallakin kasvoillaan leveän onnellinen
virnistys.
Enkeli ilmestyi heille uudelleen ja sanoi:
"Ja katso! Olette kuluttaneet vasta puolet ajastanne. Vielä viidentoista minuutin ajan olette eläviä!"
Patsaat katsoivat toisiaan, ja miespatsaan hymy leveni korviin. Hän
tarttui naispatsasta vyötäisiltä, nyökkäsi pensaikon suuntaan ja sanoi:
"Vielä vartti! Ihanaa! Mennäänkö uudestaan?"
Naispatsas hymyili ja nyökkäsi. He kääntyivät. Miespatsas pysähtyi,
virnisti ja sanoi:
"Mutta kuule, tehdäänkö niin, että tällä kertaa sinä pitelet pulua
kiinni ja minä paskon sen päähän?"
--
wille