Offipalsta.COM - Nykyajan nynnyt !

NYKYAJAN NYNNYT

"Kyllä kusisivat nämä nykyajan bomberit ym. housuihinsa, jos joutuisivat
elämään 70-luvun alun. Silloin pistettiin IC:t ja Jawat navetanvintille ja
otettiin alle uudet CB Hondat ja RD Jammut. Siinä mylläkässä kuoli ukkoa
kuin pipoa. Tuli "vähän" yllätyksenä nuo tehon lisäykset tuolla
sorateillä. Eikä kypäröistä ja nopeusrajoituksista ollut tuolloin
tietoakaan alanmiesten keskuudessa. Oli ne vaan kovia aikoja perkele! Tuli
pöpelikkö tutuksi joka jätkälle.

Kusisivat nämä nykyajan nahkaliiviukotkin housunsa pyykkikuntoon 70-luvun
alussa. Ei ollu nahkaliivejä millä herrastella, vaan piti leikata vanhasta
paskanajossa ja rankametässä käytetystä sarkatakista kerihtimillä hihat
vittuun ja maalata punamullalla selkään että "Vittujen kevät!" tai
"Roisto". Ja singoista ei oltu kuultukkaan. Nyrkeillä piti pärjätä. Joskus
hyvinä aikoina saattoi saada hyppysiinsä koivuhalon. Mainekaan ei tullut
kuten manulle illallinen. Lehtiotsikoihin ei päässy kirveelläkään. Miestä
piti kaataa kuin heinää jos meinas että edes jotenkin noteerattaisiin!
Poliisien lahtaaminen hirvikiväärillä kotipihan lumihankeen oli
arkipäivää. Ja sittenkin pidettiin seinähulluna eikä koviksena. Oli ne
vaan kovia aikoja perkele! Tuli pöpilä tutuksi joka jätkälle.

Kusi roiskuisi myös nykyisiltä matkamotoristeilta 60...70-lukujen
taitteessa. Kun kuormasi akan, tuvantäydellisen kersoja, motin halkoja ja
anopin vanhan jaavan pukille niin korvat eivät aina siirtyilleet
suupieliin. Eikä ollut sivulaukkuja, tankki- ja muista laukkukotkotuksista
puhumattakaan. Tukkiköysi toimitti mustekalojen virkaa. Gore-texistä eivät
uneksineet edes tiedemiehet siihen aikaan. Mitästä helevettiä, kun
nahkakamppeetkin olivat ylellisyyttä! Jos oli oikein varoissaan saattoi
ostaa päähineeksi lentäjänlakki-tyylisen nahkakötöstyksen. Visiirin virkaa
toimitti pahvitötterö. Ja lähtöä ei arvottu ihmettelemällä viikkokausia
että sataako vai paistaako. Ärjänteeseen ja pakkaseen työnnyttiin vaikka
kusi olisi kaarelle jäätynyt! Stereoita ja muita lapsellisuuksia ei
pyöristä löytänyt koirienkaan kanssa! Jos halusi musiikkia saattoi henki
huuruten yrittää vihellellä eldankajärvenjäätä ajoviiman sekaan... Oli ne
vaan kovia aikoja perkele! Tuli raaja-amputaatio tutuksi joka jätkälle.

Tuskinpa välttyisivät kusenpidätysongelmilta crossi- ja endurokuskitkaan
70-luvun alkupuolella. Siihen aikaan kun pyörää käytettiin muuhunkin kuin
joutavointiin. Sunnuntai-iltana lähdettiin viikoksi töihin tiettömien
taipaleiden takana oleville tukkikämpille. Työmatka ei koostunut
monikaistaisista moottoriteistä tai rantabulevardeista vaan synkistä
kuusikoista, kivilouhikoista ja rimpisoista. Parhaillaan saattoi saada
ajettavakseen kärrytienpätkän. Jousituksesta ei sen ajan pyörissä voinut
juuri puhua. Pyörä tuntui joko täryjyrältä tai vaihtoehtoisesti pystyyn
paskannetulta lapamadolta. Maavara pyörärievuissa oli olematon. Matalinkin
kanto kääntyi pyörän alla juurikkaaseen ja öljypohjan jääminen kivelle oli
pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Myöskään teho-painosuhde ei kehuja
kestänyt; jyrkimmät ylämäet tai muuten pahat paikat piti ylittää
kantamalla itse koko hemmetin hökötystä. Oli ne vaan kovia aikoja perkele!
Tuli selkävaivat tutuiksi joka jätkälle.

60-70 -luvun taite saisi myös nykyiset supermoto-, streetfighter- ja muut
grillinkulmakurvailijat erittämään virtsaa hallitsemattomasti. Ensinnäkään
ei edes ollut grillejä minkä kulmilla kurvailla. Jostain isommasta kylästä
tai kaupungista saattoi löytyä pahainen nakkikoppi. Porukka paisteli
makkaraa pontikkahuuruissaan kyläkaupan pihassa grillin virkaa
toimittavassa vanhan kaivonrenkaan sisällä hehkuvassa hiilloksessa.
Asfalttia millä suditella ei löytynyt edes kaikilta pääteiltä saati
pienistä kyläpahasista. Ja läheskään kaikilla sen ajan pyörillä kumi ei
palanut kuin nuotioon heitämällä. Eikä pyörien tuning-hiluilla,
viritysosilla tai teemamaalauksilla elvistelty. Pyöriä tunattiin
kiinnittämällä irtoilevia osia rautalankalla. Viritysosa oli kun
paikallinen kyläseppä takoi uuden männän rikkoutuneen tilalle.
Pöpeliköissä ja kivikoissa kolhiintuneet ja ruosteen raiskaamat pyörät
eivät olleet muutenkaan mieltä ylentävää katseltavaa. Ja kun joka jannulla
oli lähes samanlainen pyörä navetanvintillä tai mökkipahansa
räystästipussa niin paskaisen naurunhan he olisivat päästäneet jos joku
olisi innostunut leikkimään kulkuvälineellään. Pahimmassa tapauksessa
mielipuoli olisi saanut sakin hivutuksen. Oli ne vaan kovia aikoja
perkele! Tuli itsetunnonkohotusongelmat tutuiksi joka jätkälle.

Myöskään nykyiset museopyörätyypit eivät pääsisi elämään 60-70 -luvun
taitetta kusettomin housuin. Pyörien museoimisesta ei oltu kuultukaan.
Niillähän piti ajaa. Ei niitä oltu tehty homehtumaan lasikaapeissa tai
pumpulissa. Niin vanhaa pyörää ei ollutkaan että olisi ollut varaa jättää
kulkupeli pelkästään ihmeteltäväksi. Jos jollain oli puolikaan tuntia
ylimääräistä aikaa päivässä ei mieleen tullut pyörän hinkkaaminen tai
kiillottelu vaan elintärkeä tulppien kunnon tarkastus tai ilman
pumppaaminen vuotavaan takakumiin. Kun pyörä ei lopulta pysynyt kasassa
enää rautalangallakaan meni se kierrätykseen; renkaat otettiin
maitokärryyn ja loppu raato heitettiin navetantauslepikkoon. Ei
kenelläkään ollut aikaa tai varoja alkaa ihmettelemään värikarttoja tai
tilailemaan harvinaisia osia rapakon takaa. Oli ne vaan kovia aikoja
perkele! Tuli käyttöaste-käsitys tutuksi joka jätkälle.

Kyllähän 70-luvun alussa joka ainoalta nykyään motoristiksi itseään
nimittävältä kusi valuisi kinttuja pitkin virtanaan ja pääsisipä vielä
paska housuihin palan painikkeeksi! Silloin moottoripyörät olivat
alitehoisia louskuja maastoon nähden ja hengenvaarallisen ylitehoisia
ominaisuuksiinsa nähden. Ylihintaansa nähden ne olivat halpoja paskoja.
Pyörien ajo-ominaisuudet, laatu, varaosien saatavuus, huollettavuus,
luotettavuus, varustelu ja viimeistely olivat perseestä. Pyörät olivat
rumia hökötyksiä, ällöttävän värisiä ja niiden valmistukseen oli käytetty
outoja ja luotaantyöntäviä materiaaleja. Tekniset ratkaisut olivat
järjettömiä! Niillä ajaminen oli jokapäiväistä työtä. Se oli tuskallista,
hankalaa, vastenmielistä, halveksittua ja hengenvaarallista touhua.
Kuljettajalta vaadittiin huippumekaanikon taitoja, mielikuvitusta, kovaa
henkistä ja fyysistä kuntoa, eskimon kylmänkestävyyttä, tappajan luontoa
ja teräksisiä hermoja. Lisäksi hänen tuli olla järjiltään ja hyvän
itsetuhovietin omaava. Oli ne vaan kovia aikoja perkele! Tuli elämän maku
tutuksi joka jätkälle.

Et sillee.