Lars
18.12.2001, 17:23
Jo riittää lellivauvojen tyrannia!
1.10.2000
Olen 49-vuotias. Monta vuotta ja huomattavia ponnistuksia vaadittiin, ennen kuin pääsin nykyiseen arvostettuun IT-alan toimipaikkaani - joka ei ole paljon muuta kuin tavallinen nukkumalähiö. Lamakausi kasvatti minut, menetin yli vuoden armeijassa, olen 'vapaamielinen', olen sovinnainen ja olen kurkkuani myöten täynnä sivareita, hippejä, homoja, työttömiä, humanisteja, kapinoitsijoita ja hölynpölyä.
Toimin vanhempana suunnittelijana suuressa IT-alan yrityksessä, ja olen kyllästynyt siihen, että minua 'hyvin toimeentulevaa' syytetään, silvotaan ja poljetaan. Olen kyllästynyt suvaitsemaan kaikkea, jakamaan yhä enemmän rahaa saamattomille, ja yrittämään jatkuvasti ymmärtää (mikä on aina jäänyt minun tehtäväkseni). Olen saanut tarpeekseni vallankumouksellisten ylioppilaiden järjettömyydestä. Heidän parrakkaat kasvonsa, likainen pitkä tukkansa, hajunsa, 'ateisminsa' ja 'taktiikkansa' ovat lapsellisia mutta epäinhimillisiä, järjettömiä mutta vaarallisia. Olen lopen kyllästynyt röyhkeään tyranniaan - lellivauvojen tyranniaan.
Tohtorina, yliopiston luennoitsijana, ahkerana netinkäyttäjänä ja seitsemän 7-23 -vuotiaan lapsen isänä olen tutustunut tähän uuteen sukupolveen ja todennut suurimman osan siitä olevan kunnollista. Pieni vähemmistö ei kuitenkaan sitä ole - ja ongelmana onkin, että tuo pieni vähemmistö uhkaa tyrannisoida enemmistöä ja ottaa vallan käsiinsä. Tunnen vastenmielisyyttä tuota vähemmistöä kohtaan; olen tyrmistynyt siitä, että enemmistö sietää sitä ja sallii itseään käytettävän hyväksi. Kyllästyneenä 'konservatiivien' ja 'järjestelmän' edustajana (joka muuten on vain kauniimpi nimi 'yhteiskunnalle') sanon, että on jo tullut aika panna piste tälle suuntaukselle.
Me olemme 'työttömille', 'pakolaisille', 'huonosti toimeentuleville' ja 'nuoremmalle sukupolvelle' velkaa sen verran kuin kaikki 'vanhemmat sukupolvet' ovat olleet - rakkautta suojelua tiettyyn rajaan asti ja arvostusta, silloin kun ne ovat sen ansainneet. Me emme ole heille velkaa kaikkia rahojamme, sieluamme, yksityiselämäämme, koko elämäämme.
Jokainen sukupolvi tekee virheitä, on aina tehnyt ja on aina tekevä. Me olemme tehneet oman osamme niistä. Minun sukupolveni on kuitenkin myös tehnyt Suomesta rikkaan tietoyhteiskunnan, EU:n jäsenen ja nopeasti kansainvälistyvän, arvostetun huipputeknologian ja -opetuksen keskuksen. Se on käynyt käsiksi pakolaisongelman ratkaisemiseen tarmokkaammin ja pelottomammin kuin mikään muu sukupolvi historian aikana. Se on julistanut sodan köyhyydelle ja nostanut Nokian maailman mahtavimpien yrityksien joukkoon. Se on aloittanut nämä uudistukset, ei suinkaan vielä toteuttanut kaikkia. Se on laatinut julistuksia, sitoutunut noudattamaan niitä, verottanut itseään ja miltei tympäännyttänyt itsensä pyrkiessään oikeudenmukaisuuteen, uudistukseen ja 'tulonjakoon'.
Sen erehdykset ovat pienemmät kuin isäni sukupolven - tai hänen isänsä ja hänen edeltäjiensä. Sen suurin erehdys ei ole lamakausi, vaan tärkeimmän velvollisuutensä täyttämättä jättäminen, sen raukkamainen antautuminen omalle nuorisolleen. Mistä lähtien lapset ovat alkaneet hallita maata? Millä oikeudella, millä merkittävillä saavutuksillä teini-ikäiset, joilla on vielä korvantaukset märkinä ja jotka eivät ole eläneet riittävän kauan jotta heillä voisi olla arvostelukykyä tai viisautta, nousisivat aikamme filosofeiksi?
Psykologit, opettajat ja papit sanovat nuorison kapinoivan vastustaakseen meidän vanhentuneita tapojamme ja moraalikäsityksiämme, materialismiamme, diplomaattisia epäonnistumisiamme, kelvotonta pakolaispolitiikkaamme, ahdasmielisyyttämme, sokeuttamme havaitsemaan yhteiskunnan vikoja. Ja kattia kanssa!
Tavanomainen kohteliaisuus ja muiden mielipiteiden huomioon ottaminen eivät ole vain yhteiskunnan pintakiiltoa - ne ovat sen sisin olemus. Liian monet nulikat ovat itsekeskeisiä moukkkia. He eivät kuuntele eivätkä neuvottele, he vain mellastavat ja vapauttavat eläimiä turkistarhoista. Yhteiskunta on jo muinoin julistanut pannaan röyhkeyden suuremmitta ponnistuksitta. Miksi me sitten siedämme ylimielistä roskajoukkoa, joka tahraa meidän uskomuksiamme ja heittää lokaa vakaumuksiemme päälle? Emme me tarvitse poliisia - ei meidän sukupolvemme niin kuin ei nuorempikaan - meidän täytyy ainoastaan ilmaista halveksuntamme ja ylenkatseemme näitä aineksia kohtaan. Kuitenkin teemme jopa enemmän kuin vain hyväksymme tällaisen käytöksen, me vieläpä arvostamme sitä ruoskimalla itseämme. Se on ikään kuin meidän syytämme.
Tunteellisuutta ei keksitty vuonna 2000. Jokaisen sukupolven nuoriso on tuntenut saman kiihkon pyrkiä parempaan, kurkottaa kuuhun, elää ilman rajoituksia ja antaa ajatusten vapaasti lentää tutkimattomia teitä. Nuoret miehet ja naiset ovat aina tunteneet saman epämääräisen rajoittuneisuuden tunteen, joka on estänyt heitä lopullisen päämäärän saavuttamisesta - äkillisestä ja täydellisestä tajunnan selkenemisestä, lopullisesta täyttymyksestä. Se on ihmiskunnan vanhimpia, suloisimpia ja katkerimpia kokemuksia.
Nykynuoret eivät keksineet tunteellisuutta, he eivät sitä omista. Ihmiskunta on kautta aikojen yrittänyt samaa kuin he nyt. Aiommeko siksi antaa heidän luulla saavuttavansa sen extacyn, kannabiksen ja muiden huumausaineiden avulla? Ja aiommeko antaa heidän meidän luvallamme myrkyttää itsensä vain siksi, että me tässä kuten muissakin asioissa epämääräisesti tunnemme syyllisyyttä heidän saattamisestaa tähän maailmaan? Toistan vielä, ettemme tarvitse poliisiratsioita, emmekä ankarampia lakeja, tarvitsemme vain voimaa. Voimaa selittääksemme, omalla mitättömällä keski-ikäisellä tavallamme, että sitä mitä he etsivät, olemme mekin etsineet, että se on jostakin löydettävissä, mutta vuorenvarmasti ei huumausaineista.
Yhteiskunta, 'järjestelmä', ei ole mikään vieras asia, jota me yritämme syöttää nuorille. Se - samoin kuin 18-vuotias nuorikin - on ihmiskunnan tuhansien vuosien kehityksen tuote. Tiedämme, että se on kaukana täydellisestä. Me emme sitä ole luoneet, olemme vain yrittäneet muuttaa sitä. Edistymme, jos lainkaan, vain hitaasti ja vaivalloisesti. Oman sukupolvemme saavutuksena on ollut vain erittäin vähäinen kehittyminen samoin kuin aikaisempienkin sukupolvien - ja myös tulevan sukupolven on oleva.
Kun kerran tiedämme tämän, miksi sitten alistuvaisesti kuuntelemme uuden sukupolven väkivaltaisia taktiikkoja? Elleivät he ratkaise kaikkia ongelmia jo tällä viikolla, heistä tulee lauma ajelehtivia mielipuolia. Nuoriso on aina ollut luonteeltaan kärsimättömän ihanteellista. Jos se ei sitä olisi, ei muutosta olisi edes odotettavissa. Kärsimätön ihanteellisuus ei kuitenkaan turvaudu aseisiin, palopommeihin, mellakoihin, turkistarhaiskuihin, huumeisiin, julmaan röyhkeyteen ja heti saavutettavaan tyydytykseen. Se ei ole ihanteellisuutta, se on lapsellista tyranniaa.
Pahinta kaikessa on se että me (varsinkin opettajat) pakonomaisessa itsekieltäytymisessämme myötäilemme tätä suuntausta, pyytelemme anteeksi ikään kuin me henkilökohtaisesti olisimme luoneet maailman pahuuden - ja täten sallimme itseämme käytettävän epäjärjestyksen aikaansaamiseksi. Me olemme johdettuja, emme johtajia. Ja lisäksi typeryksiä.
Luennoitsijana tapaan 'osallistujia', 'anarkisteja', 'gootteja', 'sosialidemokraatteja', 'luonnonsuojelijoita', 'pakolaismyönteisiä' ja vallankumouksellisia joka päivä. He ovat anteeksiantamattoman tietämättömiä. Jos he kerran aikovat tehdä vallankumouksen, tutkivatko he keinoja sen toteuttamiseksi? Tietenkään eivät! Heidän sankarinsa on Che Guevara, jonka jokainen toimi oli virhearviointi ja erehdys. Hän epäonnistui; hän kuoli Bolivian viidakoissa yhdessä kuuden miehen armeijansa kanssa. En ole toistaiseksi tavannut ketään 'anarkistia', joka olisi lukenut Crane Brintonin teoksen Anatomy of Revolution (Vallankumouksen anatomia) tai joka olisi perehtynyt Jeffersonin, Washingtonin, Painen, Adamsin tai edes Marxin ja Engelsin teoksiin. En ole toistaiseksi tavannut yhtään 'pakolaismyönteistä', joka olisi lukenut maailman tilanteesta tai edes ymmärtäisi yhtään oikean pakolaisuuden taustoja ja maailman konflikteja, jotka ajavat ihmisiä oikeasti pakolaisiksi.
YK-joukoissa pitkään työskennellyt, ja lukuisia konflikteja ja 'vallankumouksia' nähnyt ammattiupseeri huomautti minulle äskettäin reservinupseerien kokouksessa: "Nämä 'eläinaktivistit' ja 'anarkistit' eivät kykene yhteistuumin edes laatimaan järkevää toimintaohjelmaa sen toteuttamisesta puhumattakaan." He kuitenkin pystyvät - koska me sallimme sen - tuhoamaan yliopistomme, saattamaan puistomme siivottomaan kuntoon, tuhoamaan turkistarhaajien elinkeinon, turmelemalla tyttäremme seksin ja huumeiden piiriin, hankkimaan maahan elintasopakolaisia, pilaamaan Internetin, muuttamaan katumme teurastamoiksi ja häpäisemään lippumme.
Vakuutan, ettemme ole pulassa nuorisomme vuoksi sen tähden, että olisimme epäonnistuneet maamme kehittämisessä, että olisimme niin materialistisia tai tyhmiä, vaan siksi, että emme ole saaneet tätä sukupolvea pysymään aisoissa emmekä ole kyenneet palauttamaan sitä sille kuuluvalle paikalle, kun se kerran on paikkansa jättänyt. Meillä on valta, mutta meillä ei ole tahtoa. Meillä on oikeus, mutta emme ole sitä käyttäneet.
Vaikka kuinka luottaisimme poliisiin, poliisin lisävaltuuksiin, 'eläinaktivistien' tarkkailuun, konservatiiviseen pakolaispolitiikkaan, olemme näillä keinoilla häviävä taistelun. Meidän on käytettävä halveksuntaa, ei poliisin mellakkajoukkoja; meidän on voimistettava asetta, jonka käytön olemme oppineet vaikealla tavalla, ahkeroimalla ja raatamalla; lujaa arvovaltaa vanhempina, opettajina, liikemiehinä, työntekijöinä ja poliitikkoia.
Suuri enemmistö 1-30 -vuotiaista lapsistamme on kunnollista nuorisoa. Meidän on tuettava tätä enemmistöä arvovallalla ja lujasti vakuuttuneina siitä, että olemme sen velkaa sekä sille että itsellemme. Jo riittää anteeksipyytely, itsetutkiskelu, vastuusta luopuminen, oman täysikasvuisuutemme ja järkemme kieltäminen.
Muutos on parasta aloittaa jo kotona. Käytännöllisimmät ja tehokkaimmat aloituspaikat ovat kuitenkin yliopistomme ja ammattikorkeakoulumme. Tämä ei merkitse vihaisten määräysten tulvaa, 'uuden' politiikan äkillistä voimaansaattamista. Se merkitsee vain, että oppilaitosten pitäisi lopettaa pelkurimainen käyttäytymisensä, että mielenosoittajia ei pitäisi hillitä poliisin avulla, vaan erottamalla heidät. Erottamisvalta (jota omituisen harvoin sovelletaan) on akateemisen yhteisön vanhimpia oikeuksia ja välttämättömyyksiä.
Liian yksinkertainen ratkaisuko? Ei lainkaan. Vain vanha menettelytapa, jonka näytämme unohtaneen. Se on liian suoraviivainen niille, jotka turvautuvat freudilaiseen psykoanalyysiin, liian ehdoton 'akateemisille senaateille', jotka kaipaavat filosofista keskustelua, ja liian arkinen niille, jotka etsivät hekumallista itsensä tuomitsemista.
--------------------------------------------------------------------------------
np@co.jyu.fi (Mr. Niilo Paasivirta)
1.10.2000
Olen 49-vuotias. Monta vuotta ja huomattavia ponnistuksia vaadittiin, ennen kuin pääsin nykyiseen arvostettuun IT-alan toimipaikkaani - joka ei ole paljon muuta kuin tavallinen nukkumalähiö. Lamakausi kasvatti minut, menetin yli vuoden armeijassa, olen 'vapaamielinen', olen sovinnainen ja olen kurkkuani myöten täynnä sivareita, hippejä, homoja, työttömiä, humanisteja, kapinoitsijoita ja hölynpölyä.
Toimin vanhempana suunnittelijana suuressa IT-alan yrityksessä, ja olen kyllästynyt siihen, että minua 'hyvin toimeentulevaa' syytetään, silvotaan ja poljetaan. Olen kyllästynyt suvaitsemaan kaikkea, jakamaan yhä enemmän rahaa saamattomille, ja yrittämään jatkuvasti ymmärtää (mikä on aina jäänyt minun tehtäväkseni). Olen saanut tarpeekseni vallankumouksellisten ylioppilaiden järjettömyydestä. Heidän parrakkaat kasvonsa, likainen pitkä tukkansa, hajunsa, 'ateisminsa' ja 'taktiikkansa' ovat lapsellisia mutta epäinhimillisiä, järjettömiä mutta vaarallisia. Olen lopen kyllästynyt röyhkeään tyranniaan - lellivauvojen tyranniaan.
Tohtorina, yliopiston luennoitsijana, ahkerana netinkäyttäjänä ja seitsemän 7-23 -vuotiaan lapsen isänä olen tutustunut tähän uuteen sukupolveen ja todennut suurimman osan siitä olevan kunnollista. Pieni vähemmistö ei kuitenkaan sitä ole - ja ongelmana onkin, että tuo pieni vähemmistö uhkaa tyrannisoida enemmistöä ja ottaa vallan käsiinsä. Tunnen vastenmielisyyttä tuota vähemmistöä kohtaan; olen tyrmistynyt siitä, että enemmistö sietää sitä ja sallii itseään käytettävän hyväksi. Kyllästyneenä 'konservatiivien' ja 'järjestelmän' edustajana (joka muuten on vain kauniimpi nimi 'yhteiskunnalle') sanon, että on jo tullut aika panna piste tälle suuntaukselle.
Me olemme 'työttömille', 'pakolaisille', 'huonosti toimeentuleville' ja 'nuoremmalle sukupolvelle' velkaa sen verran kuin kaikki 'vanhemmat sukupolvet' ovat olleet - rakkautta suojelua tiettyyn rajaan asti ja arvostusta, silloin kun ne ovat sen ansainneet. Me emme ole heille velkaa kaikkia rahojamme, sieluamme, yksityiselämäämme, koko elämäämme.
Jokainen sukupolvi tekee virheitä, on aina tehnyt ja on aina tekevä. Me olemme tehneet oman osamme niistä. Minun sukupolveni on kuitenkin myös tehnyt Suomesta rikkaan tietoyhteiskunnan, EU:n jäsenen ja nopeasti kansainvälistyvän, arvostetun huipputeknologian ja -opetuksen keskuksen. Se on käynyt käsiksi pakolaisongelman ratkaisemiseen tarmokkaammin ja pelottomammin kuin mikään muu sukupolvi historian aikana. Se on julistanut sodan köyhyydelle ja nostanut Nokian maailman mahtavimpien yrityksien joukkoon. Se on aloittanut nämä uudistukset, ei suinkaan vielä toteuttanut kaikkia. Se on laatinut julistuksia, sitoutunut noudattamaan niitä, verottanut itseään ja miltei tympäännyttänyt itsensä pyrkiessään oikeudenmukaisuuteen, uudistukseen ja 'tulonjakoon'.
Sen erehdykset ovat pienemmät kuin isäni sukupolven - tai hänen isänsä ja hänen edeltäjiensä. Sen suurin erehdys ei ole lamakausi, vaan tärkeimmän velvollisuutensä täyttämättä jättäminen, sen raukkamainen antautuminen omalle nuorisolleen. Mistä lähtien lapset ovat alkaneet hallita maata? Millä oikeudella, millä merkittävillä saavutuksillä teini-ikäiset, joilla on vielä korvantaukset märkinä ja jotka eivät ole eläneet riittävän kauan jotta heillä voisi olla arvostelukykyä tai viisautta, nousisivat aikamme filosofeiksi?
Psykologit, opettajat ja papit sanovat nuorison kapinoivan vastustaakseen meidän vanhentuneita tapojamme ja moraalikäsityksiämme, materialismiamme, diplomaattisia epäonnistumisiamme, kelvotonta pakolaispolitiikkaamme, ahdasmielisyyttämme, sokeuttamme havaitsemaan yhteiskunnan vikoja. Ja kattia kanssa!
Tavanomainen kohteliaisuus ja muiden mielipiteiden huomioon ottaminen eivät ole vain yhteiskunnan pintakiiltoa - ne ovat sen sisin olemus. Liian monet nulikat ovat itsekeskeisiä moukkkia. He eivät kuuntele eivätkä neuvottele, he vain mellastavat ja vapauttavat eläimiä turkistarhoista. Yhteiskunta on jo muinoin julistanut pannaan röyhkeyden suuremmitta ponnistuksitta. Miksi me sitten siedämme ylimielistä roskajoukkoa, joka tahraa meidän uskomuksiamme ja heittää lokaa vakaumuksiemme päälle? Emme me tarvitse poliisia - ei meidän sukupolvemme niin kuin ei nuorempikaan - meidän täytyy ainoastaan ilmaista halveksuntamme ja ylenkatseemme näitä aineksia kohtaan. Kuitenkin teemme jopa enemmän kuin vain hyväksymme tällaisen käytöksen, me vieläpä arvostamme sitä ruoskimalla itseämme. Se on ikään kuin meidän syytämme.
Tunteellisuutta ei keksitty vuonna 2000. Jokaisen sukupolven nuoriso on tuntenut saman kiihkon pyrkiä parempaan, kurkottaa kuuhun, elää ilman rajoituksia ja antaa ajatusten vapaasti lentää tutkimattomia teitä. Nuoret miehet ja naiset ovat aina tunteneet saman epämääräisen rajoittuneisuuden tunteen, joka on estänyt heitä lopullisen päämäärän saavuttamisesta - äkillisestä ja täydellisestä tajunnan selkenemisestä, lopullisesta täyttymyksestä. Se on ihmiskunnan vanhimpia, suloisimpia ja katkerimpia kokemuksia.
Nykynuoret eivät keksineet tunteellisuutta, he eivät sitä omista. Ihmiskunta on kautta aikojen yrittänyt samaa kuin he nyt. Aiommeko siksi antaa heidän luulla saavuttavansa sen extacyn, kannabiksen ja muiden huumausaineiden avulla? Ja aiommeko antaa heidän meidän luvallamme myrkyttää itsensä vain siksi, että me tässä kuten muissakin asioissa epämääräisesti tunnemme syyllisyyttä heidän saattamisestaa tähän maailmaan? Toistan vielä, ettemme tarvitse poliisiratsioita, emmekä ankarampia lakeja, tarvitsemme vain voimaa. Voimaa selittääksemme, omalla mitättömällä keski-ikäisellä tavallamme, että sitä mitä he etsivät, olemme mekin etsineet, että se on jostakin löydettävissä, mutta vuorenvarmasti ei huumausaineista.
Yhteiskunta, 'järjestelmä', ei ole mikään vieras asia, jota me yritämme syöttää nuorille. Se - samoin kuin 18-vuotias nuorikin - on ihmiskunnan tuhansien vuosien kehityksen tuote. Tiedämme, että se on kaukana täydellisestä. Me emme sitä ole luoneet, olemme vain yrittäneet muuttaa sitä. Edistymme, jos lainkaan, vain hitaasti ja vaivalloisesti. Oman sukupolvemme saavutuksena on ollut vain erittäin vähäinen kehittyminen samoin kuin aikaisempienkin sukupolvien - ja myös tulevan sukupolven on oleva.
Kun kerran tiedämme tämän, miksi sitten alistuvaisesti kuuntelemme uuden sukupolven väkivaltaisia taktiikkoja? Elleivät he ratkaise kaikkia ongelmia jo tällä viikolla, heistä tulee lauma ajelehtivia mielipuolia. Nuoriso on aina ollut luonteeltaan kärsimättömän ihanteellista. Jos se ei sitä olisi, ei muutosta olisi edes odotettavissa. Kärsimätön ihanteellisuus ei kuitenkaan turvaudu aseisiin, palopommeihin, mellakoihin, turkistarhaiskuihin, huumeisiin, julmaan röyhkeyteen ja heti saavutettavaan tyydytykseen. Se ei ole ihanteellisuutta, se on lapsellista tyranniaa.
Pahinta kaikessa on se että me (varsinkin opettajat) pakonomaisessa itsekieltäytymisessämme myötäilemme tätä suuntausta, pyytelemme anteeksi ikään kuin me henkilökohtaisesti olisimme luoneet maailman pahuuden - ja täten sallimme itseämme käytettävän epäjärjestyksen aikaansaamiseksi. Me olemme johdettuja, emme johtajia. Ja lisäksi typeryksiä.
Luennoitsijana tapaan 'osallistujia', 'anarkisteja', 'gootteja', 'sosialidemokraatteja', 'luonnonsuojelijoita', 'pakolaismyönteisiä' ja vallankumouksellisia joka päivä. He ovat anteeksiantamattoman tietämättömiä. Jos he kerran aikovat tehdä vallankumouksen, tutkivatko he keinoja sen toteuttamiseksi? Tietenkään eivät! Heidän sankarinsa on Che Guevara, jonka jokainen toimi oli virhearviointi ja erehdys. Hän epäonnistui; hän kuoli Bolivian viidakoissa yhdessä kuuden miehen armeijansa kanssa. En ole toistaiseksi tavannut ketään 'anarkistia', joka olisi lukenut Crane Brintonin teoksen Anatomy of Revolution (Vallankumouksen anatomia) tai joka olisi perehtynyt Jeffersonin, Washingtonin, Painen, Adamsin tai edes Marxin ja Engelsin teoksiin. En ole toistaiseksi tavannut yhtään 'pakolaismyönteistä', joka olisi lukenut maailman tilanteesta tai edes ymmärtäisi yhtään oikean pakolaisuuden taustoja ja maailman konflikteja, jotka ajavat ihmisiä oikeasti pakolaisiksi.
YK-joukoissa pitkään työskennellyt, ja lukuisia konflikteja ja 'vallankumouksia' nähnyt ammattiupseeri huomautti minulle äskettäin reservinupseerien kokouksessa: "Nämä 'eläinaktivistit' ja 'anarkistit' eivät kykene yhteistuumin edes laatimaan järkevää toimintaohjelmaa sen toteuttamisesta puhumattakaan." He kuitenkin pystyvät - koska me sallimme sen - tuhoamaan yliopistomme, saattamaan puistomme siivottomaan kuntoon, tuhoamaan turkistarhaajien elinkeinon, turmelemalla tyttäremme seksin ja huumeiden piiriin, hankkimaan maahan elintasopakolaisia, pilaamaan Internetin, muuttamaan katumme teurastamoiksi ja häpäisemään lippumme.
Vakuutan, ettemme ole pulassa nuorisomme vuoksi sen tähden, että olisimme epäonnistuneet maamme kehittämisessä, että olisimme niin materialistisia tai tyhmiä, vaan siksi, että emme ole saaneet tätä sukupolvea pysymään aisoissa emmekä ole kyenneet palauttamaan sitä sille kuuluvalle paikalle, kun se kerran on paikkansa jättänyt. Meillä on valta, mutta meillä ei ole tahtoa. Meillä on oikeus, mutta emme ole sitä käyttäneet.
Vaikka kuinka luottaisimme poliisiin, poliisin lisävaltuuksiin, 'eläinaktivistien' tarkkailuun, konservatiiviseen pakolaispolitiikkaan, olemme näillä keinoilla häviävä taistelun. Meidän on käytettävä halveksuntaa, ei poliisin mellakkajoukkoja; meidän on voimistettava asetta, jonka käytön olemme oppineet vaikealla tavalla, ahkeroimalla ja raatamalla; lujaa arvovaltaa vanhempina, opettajina, liikemiehinä, työntekijöinä ja poliitikkoia.
Suuri enemmistö 1-30 -vuotiaista lapsistamme on kunnollista nuorisoa. Meidän on tuettava tätä enemmistöä arvovallalla ja lujasti vakuuttuneina siitä, että olemme sen velkaa sekä sille että itsellemme. Jo riittää anteeksipyytely, itsetutkiskelu, vastuusta luopuminen, oman täysikasvuisuutemme ja järkemme kieltäminen.
Muutos on parasta aloittaa jo kotona. Käytännöllisimmät ja tehokkaimmat aloituspaikat ovat kuitenkin yliopistomme ja ammattikorkeakoulumme. Tämä ei merkitse vihaisten määräysten tulvaa, 'uuden' politiikan äkillistä voimaansaattamista. Se merkitsee vain, että oppilaitosten pitäisi lopettaa pelkurimainen käyttäytymisensä, että mielenosoittajia ei pitäisi hillitä poliisin avulla, vaan erottamalla heidät. Erottamisvalta (jota omituisen harvoin sovelletaan) on akateemisen yhteisön vanhimpia oikeuksia ja välttämättömyyksiä.
Liian yksinkertainen ratkaisuko? Ei lainkaan. Vain vanha menettelytapa, jonka näytämme unohtaneen. Se on liian suoraviivainen niille, jotka turvautuvat freudilaiseen psykoanalyysiin, liian ehdoton 'akateemisille senaateille', jotka kaipaavat filosofista keskustelua, ja liian arkinen niille, jotka etsivät hekumallista itsensä tuomitsemista.
--------------------------------------------------------------------------------
np@co.jyu.fi (Mr. Niilo Paasivirta)