Wille
06.01.2003, 19:33
Veikko Huovinen, SK 51-52, 20.12.2002
JUMALA TARKASTAA RINTAMALINJAT
Suuri sota oli oli ovella. Erilaiset kansojen keskinäiset ristiriidat olivat vääjäämättä johtamassa konfliktiin.Kun ei enää muuten tultu toimeen keskenään, aseet saisivat puhua. Eikä se ollut ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa.
Hädässään kumpikin vihaa pitävä osapuoli kutsui avukseen Jumalaa. Tai oliko nyt kyse oikeastaan hädästä. Kai haluttiin pyytää ikään kuin oikeutusta, sotalupaa, myötämieltä. Kaikkina aikoina oli melkoisella menestyksellä käännytty sotajoukkojen Jumalan puoleen. Oli pyydetty siunausta sotatoimille ja aseille kaikkivaltiaalta, ja sitähän oli saatu runsaasti. Eri uskontokuntien papit olivat toimineet välittäjinä armeijoilta Jumalalle päin ja päinvastoin. Yleensä aina oli välitetty myönteinen viesti: Jumala on teidän kanssanne...
Jumala, jolla oli paljon töitä maailmankaikkeudessa, päätti nyt käydä aivan kuin henkilökohtaisesti tarkastamassa rintamalinjat. Hän tiesi, että ihmisten kiihtymys oli vallan tavaton. Oli syytä käydä tunnustelemassa uskoa taistelussa oikean asian puolesta. Pikkukavereita ei jätetä yksin. Jumala ei tullut esikuntien kautta, ei nauttinut sherrylasillista eikä hänellä ollut komentohihnaa. Ei hänellä ollut mitään selvää hahmoa, ei leukaa, partaa tai korkeaa otsaa, ei ruoskaa, miekkaa tai megafonia jylisevällä käskyhuudolla. Ihme oli tapahtunut. Siinä hän vain oli valtavan asearsenaalin ja satojentuhansien sotilaiden keskellä, niin että tunnettiin että siinä hän oli.
Ensimmäisenä riensi luo vanha asetehtailija, harmaatukkainen kova liikemies.
Jumala tunsi hänet.
-Tekin, vanha tehtailija olette lähtenyt vielä mukaan, sanoi Jumala ystävällisesti. Kuolemankauppias oli liikuttunut, Jumala tunsi ja muisti hänet. Hän sanoi katsovansa velvollisuudekseen aseistaa vielä sotatoimia. Hän viittasi kokemukseensa ja asiantuntemukseensa. Hän katsoi olevansa oikealla asialla ja puolustavansa Jumalan kunniaa maan päällä. Hän sanoi taistelevansa uskonnon ja vapauden puolesta ja liittouman kansojen paremman tulevaisuuden puolesta. Hän seisoi tukevasti ohjuspatterin vieressä, mutta uskonvapaudesta hän ei sanonut mitään.
-Olet uskollinen vähässä, sanoi Jumala, eikä liikemies ollut oikein tyytyväinen sanomiseen. Jumala antoi ymmärtää haluavansa kuulla, kuinka sotaan on varustauduttu, paljonko armeijassa on sotilaita, miten huolto hoidetaan, onko sotilaspappeja tarpeeksi ja millainen on aseistus, jolla taistellaan uskonnon ja ihmisten vapauden puolesta. Kenraaleita, esikuntapäälliköitä ja insinöörejä riensi tekemään selkoa armeijan tilasta. Tuskin siihen oli aihetta, sillä hän joka tuntee kaikkien kielen ja ymmärtää kaikkien mielen, näki laajalti yli hyökkäykseen ryhmittyneen armeijan. Hän näki kauas merelle ja pani merkille sotalaivat ja lentotukialukset hävittäjineen ja risteilyohjuksineen. Hän näki lentokentät, valtavan kuljetuskoneiston,
tuhannet hyökkaysvaunut, loputtomat ammus- ja ohjusvarastot. Hän näki joukkosidontapaikat ja kenttäsairaalat, polttoaine- ja elintarvikevarastot, hän näki korkeat vuoret karkeatekoisia sinkki- ja puuarkkuja.
Silmänkantamattomat tasangot, hiekka-aavikot, kukkulat ja vuorenrinteet kuhisivat täynnään harjoittelevia miehiä, ja pakokaasujen tuprahdukset ja pöly samensivat ilman. Lukemattomat tykit vetovaunuineen odottivat hetkeään. Jumala kuuli, että hartaustilaisuuksia pidettiin kaikkialla. Hän piti sitä ymmärrettävänä ja hyvänä. Sotilaat pelkäsivät ja olivat huolissaan omaisistaan. Sotilaat tiesivät, että luoti tai kranaatinsirpale voisi lopettaa elämän tai tehdä loppuiäksi raajarikoksi ja sokeaksi. Oli hyvä että he saisivat lohdutusta ennen hyökkäystä. Nykyaikainen sota on ruhjovaa. Tuhoavaa aseistusta on kehitetty kaiken aikaa.
Kunnioittavassa ilmapiirissä sattui häiriö, kiusallinen häiriö. Tapaus oli arvaamaton, ennennäkemätön. Esiin astui kalpea konekivääriampuja komentajien ja päälliköiden takaa. Silmät levottomasti palaen, tiukassa asennossa hän kysyi: -Herra Jumala, korpraali N.N. kuudennen pataljoonan ensimmäisen komppanian konekiväärijoukkueesta. Saanko puhutella?
-Ole hyvä, sanoi Jumala.
-Onko totta, ettei hiuskarvaakaan taitu päästä ilman Sinun tahtoasi. Monenko pitää kuolla ja haavoittua lähikuukausina? Jos Sinulla on valta ja voima, niin miksi et lopeta tätä mieletöntä ruljanssia?
Jumala ei hämmenny koskaan eikä mene noloksi, oli kysymys miten vaikea tahansa. Ympärillä jännittyneenä kuunteleva sotaväki oli ymmärtävinään vastauksesta, että kysymys oli laajakantoinen ja että asiakokonaisuuteen kuului ihmisjärjellä käsittämättömiä näköaloja. Luotujen vaellus ajassa on pysyvä heille iankaikkisesti arvoituksena. Tärkeintä oli luja usko ja luottamus johonkin näkymättömään... Päälliköt ja komentajat huokaisivat helpotuksesta. Olipa viisas vastaus. Hyvä enne hyökkäykselle.
-No, minä sitten hoitelen leivisköitäni tällä konepyssyllä, sanoi korpraali karskisti hörähtäen, teki täyskäännöksen ja poistui. Mikä lie ollut ateisti...
Korpraali ammuttiin ennen auringonlaskua. Häntä syytettiin defaitismista ja sopimattomasta käytöksestä. Mennä nyt kyselemään Jumalalta joutavia...
Ylhäällä pilvettömällä taivaalla kierteli tutkakone tarkastellen vihollisen aikeita. Liekö lentäjät tienneet, että alhaalla oli korkea-arvoinen vieras. Mutta he näkivät, että vihollinen oli kaivautunut ja varustanut asemia vuorten rinteisiin. He ilmoittivat vihollisen vievän siiloihin ja vuorten uumeniin ohjuksiaan. Mitä noiden sikarimaisten esineiden sisään oli kätketty. Oliko myrkkyjä, lamauttavia aineita, tauteja? Jumala, vuosituhantisten sotajoukkojen vankkana turvana ollut, jopa ristiretkeläisiä ja raakoja rosvojoukkioita henkisenä ja hengellisenä tukena auttanut, jopa raiskaajia, lasten murhaajia ja kaupunkien polttajia sallinut, hän olinyt militäärien lähellä, niin lähellä ettei koskaan. Mikä oli hänen neuvonsa. Muuttuisiko vanha käytäntö millään lailla. Olisiko tämä järisyttävän uuden suunnan jumalallinen julkistamistilaisuus. Sanoisi nyt jotain vapauttavaa, humaania... Mikäs se nyt olikaan se vanha hokema, joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu...
Jumala puhui hänelle ominaiseen tapaan vaikeatajuisesti, kuvilla ja
vertauksilla, ja hänen ympärillään puhalsi avaruuksien mitaton humina. Hän kertoi huomanneensa, että varustautuminen on ollut huolellista ja asestus huippuunsa kehiteltyä. Tykit ja hyökkäysvaunut oli suojamaalattu harmaan ja ruskean epämääräisillä kuvioilla. Rynnäkkökiväärien tulinopeus oli suuri. Sotilailla oli asianmukaiset suojavarusteet kaasunaamareineen ja säteilyltä tai kemiallisilta myrkyiltä suojaavine asuineen. Lähiaikoina olisi sopivan viileää jalkaväkioperaatioihin. Kranaateissa ja ohjuksissa oli salaperäisiä numeroita ja kirjaimia: In hoc signo vinces. Näillä aseilla päästäisiin niihin päämääriin ja vaikutukseen, joihin ihminen pyrki. Jollakin lailla sanoma jäi epämääräiseksi. Sisältyikö sotajoukkojen Jumalan lausuntoon eräänlaista tunnustusta, antoiko hän vapaat kädet sotatoimille. Miksi ei sanonut selvemmin. Korkea-arvoiset sotilasjohtajat eivät uskaltaneet suoraan kysyä. Jokin suuri, läsnäoleva mykisti heidät. Noudatetaanko vanhaa hyvää käytäntöä Kaikkivaltiaaseen turvautuen... Heillä oli huolella tehdyt suunnitelmat. Esikunnat olivat laskeneet kauan ja laatineet strategian. Menisikö laadullinen työ hukkaan epäröinnin
vuoksi. Kenraalit tiesivät mitä sota on, tiesivät sen karmean armottomuuden. Tuhoa ja hävitystä, kuolleita, siviilien hätää. Ankara vastuu jomotti heidän koppalakkiensa alla. Mutta voitto, kunnia ja niinsanottu velvollisuudentunto täytti heidän haavekuvitelmansa. Historian lehdille kirjoitettaisiin taas uusia
lukuja. Kun lukumäärä vähenee, sitä voidaan täydentää. Vanhat kenraalit kävisivät sotasairaaloissa kyselemässä miten pojat jaksavat ja jakaisivat kunniamerkkejä. Niinhän se iänikuinen käytäntö on.
Sotajoukko odotti, mekaanisten, elektronisten laitteiden konearmeija, ei miekkoja, ei nuijia tai keihäitä. Hevosia vain muutama kymmenen, koiria
vähän enemmän...
Hiljaa suuri henki poistui. Sotilasleiri vilkastui.
Eiköhän sittenkin vanhaan malliin kuten niin monesti ennenkin...
Jumala kulki yli miinakenttien. Kuta kauemmas kulki, sitä voimakkaampana alkoi rintamalinjan toiselta puolelta kuulua sävelkuluiltaan yksitoikkoinen laulu:
-Allahu akbar. Ashadu anna la ilaha ill Allah! Ashadu anna Mohammed
arrasulu Allah! Heija alasah! Heija alfalah! Allahu akbar! La ilaha illAllah!
Ilmestyikö Jumalan hahmottelemattomille kasvoille ehkä alakuloinen hymy vaiko armollinen suopeus?
Sitähän me emme tiedä.
--
wille
JUMALA TARKASTAA RINTAMALINJAT
Suuri sota oli oli ovella. Erilaiset kansojen keskinäiset ristiriidat olivat vääjäämättä johtamassa konfliktiin.Kun ei enää muuten tultu toimeen keskenään, aseet saisivat puhua. Eikä se ollut ensimmäinen kerta ihmiskunnan historiassa.
Hädässään kumpikin vihaa pitävä osapuoli kutsui avukseen Jumalaa. Tai oliko nyt kyse oikeastaan hädästä. Kai haluttiin pyytää ikään kuin oikeutusta, sotalupaa, myötämieltä. Kaikkina aikoina oli melkoisella menestyksellä käännytty sotajoukkojen Jumalan puoleen. Oli pyydetty siunausta sotatoimille ja aseille kaikkivaltiaalta, ja sitähän oli saatu runsaasti. Eri uskontokuntien papit olivat toimineet välittäjinä armeijoilta Jumalalle päin ja päinvastoin. Yleensä aina oli välitetty myönteinen viesti: Jumala on teidän kanssanne...
Jumala, jolla oli paljon töitä maailmankaikkeudessa, päätti nyt käydä aivan kuin henkilökohtaisesti tarkastamassa rintamalinjat. Hän tiesi, että ihmisten kiihtymys oli vallan tavaton. Oli syytä käydä tunnustelemassa uskoa taistelussa oikean asian puolesta. Pikkukavereita ei jätetä yksin. Jumala ei tullut esikuntien kautta, ei nauttinut sherrylasillista eikä hänellä ollut komentohihnaa. Ei hänellä ollut mitään selvää hahmoa, ei leukaa, partaa tai korkeaa otsaa, ei ruoskaa, miekkaa tai megafonia jylisevällä käskyhuudolla. Ihme oli tapahtunut. Siinä hän vain oli valtavan asearsenaalin ja satojentuhansien sotilaiden keskellä, niin että tunnettiin että siinä hän oli.
Ensimmäisenä riensi luo vanha asetehtailija, harmaatukkainen kova liikemies.
Jumala tunsi hänet.
-Tekin, vanha tehtailija olette lähtenyt vielä mukaan, sanoi Jumala ystävällisesti. Kuolemankauppias oli liikuttunut, Jumala tunsi ja muisti hänet. Hän sanoi katsovansa velvollisuudekseen aseistaa vielä sotatoimia. Hän viittasi kokemukseensa ja asiantuntemukseensa. Hän katsoi olevansa oikealla asialla ja puolustavansa Jumalan kunniaa maan päällä. Hän sanoi taistelevansa uskonnon ja vapauden puolesta ja liittouman kansojen paremman tulevaisuuden puolesta. Hän seisoi tukevasti ohjuspatterin vieressä, mutta uskonvapaudesta hän ei sanonut mitään.
-Olet uskollinen vähässä, sanoi Jumala, eikä liikemies ollut oikein tyytyväinen sanomiseen. Jumala antoi ymmärtää haluavansa kuulla, kuinka sotaan on varustauduttu, paljonko armeijassa on sotilaita, miten huolto hoidetaan, onko sotilaspappeja tarpeeksi ja millainen on aseistus, jolla taistellaan uskonnon ja ihmisten vapauden puolesta. Kenraaleita, esikuntapäälliköitä ja insinöörejä riensi tekemään selkoa armeijan tilasta. Tuskin siihen oli aihetta, sillä hän joka tuntee kaikkien kielen ja ymmärtää kaikkien mielen, näki laajalti yli hyökkäykseen ryhmittyneen armeijan. Hän näki kauas merelle ja pani merkille sotalaivat ja lentotukialukset hävittäjineen ja risteilyohjuksineen. Hän näki lentokentät, valtavan kuljetuskoneiston,
tuhannet hyökkaysvaunut, loputtomat ammus- ja ohjusvarastot. Hän näki joukkosidontapaikat ja kenttäsairaalat, polttoaine- ja elintarvikevarastot, hän näki korkeat vuoret karkeatekoisia sinkki- ja puuarkkuja.
Silmänkantamattomat tasangot, hiekka-aavikot, kukkulat ja vuorenrinteet kuhisivat täynnään harjoittelevia miehiä, ja pakokaasujen tuprahdukset ja pöly samensivat ilman. Lukemattomat tykit vetovaunuineen odottivat hetkeään. Jumala kuuli, että hartaustilaisuuksia pidettiin kaikkialla. Hän piti sitä ymmärrettävänä ja hyvänä. Sotilaat pelkäsivät ja olivat huolissaan omaisistaan. Sotilaat tiesivät, että luoti tai kranaatinsirpale voisi lopettaa elämän tai tehdä loppuiäksi raajarikoksi ja sokeaksi. Oli hyvä että he saisivat lohdutusta ennen hyökkäystä. Nykyaikainen sota on ruhjovaa. Tuhoavaa aseistusta on kehitetty kaiken aikaa.
Kunnioittavassa ilmapiirissä sattui häiriö, kiusallinen häiriö. Tapaus oli arvaamaton, ennennäkemätön. Esiin astui kalpea konekivääriampuja komentajien ja päälliköiden takaa. Silmät levottomasti palaen, tiukassa asennossa hän kysyi: -Herra Jumala, korpraali N.N. kuudennen pataljoonan ensimmäisen komppanian konekiväärijoukkueesta. Saanko puhutella?
-Ole hyvä, sanoi Jumala.
-Onko totta, ettei hiuskarvaakaan taitu päästä ilman Sinun tahtoasi. Monenko pitää kuolla ja haavoittua lähikuukausina? Jos Sinulla on valta ja voima, niin miksi et lopeta tätä mieletöntä ruljanssia?
Jumala ei hämmenny koskaan eikä mene noloksi, oli kysymys miten vaikea tahansa. Ympärillä jännittyneenä kuunteleva sotaväki oli ymmärtävinään vastauksesta, että kysymys oli laajakantoinen ja että asiakokonaisuuteen kuului ihmisjärjellä käsittämättömiä näköaloja. Luotujen vaellus ajassa on pysyvä heille iankaikkisesti arvoituksena. Tärkeintä oli luja usko ja luottamus johonkin näkymättömään... Päälliköt ja komentajat huokaisivat helpotuksesta. Olipa viisas vastaus. Hyvä enne hyökkäykselle.
-No, minä sitten hoitelen leivisköitäni tällä konepyssyllä, sanoi korpraali karskisti hörähtäen, teki täyskäännöksen ja poistui. Mikä lie ollut ateisti...
Korpraali ammuttiin ennen auringonlaskua. Häntä syytettiin defaitismista ja sopimattomasta käytöksestä. Mennä nyt kyselemään Jumalalta joutavia...
Ylhäällä pilvettömällä taivaalla kierteli tutkakone tarkastellen vihollisen aikeita. Liekö lentäjät tienneet, että alhaalla oli korkea-arvoinen vieras. Mutta he näkivät, että vihollinen oli kaivautunut ja varustanut asemia vuorten rinteisiin. He ilmoittivat vihollisen vievän siiloihin ja vuorten uumeniin ohjuksiaan. Mitä noiden sikarimaisten esineiden sisään oli kätketty. Oliko myrkkyjä, lamauttavia aineita, tauteja? Jumala, vuosituhantisten sotajoukkojen vankkana turvana ollut, jopa ristiretkeläisiä ja raakoja rosvojoukkioita henkisenä ja hengellisenä tukena auttanut, jopa raiskaajia, lasten murhaajia ja kaupunkien polttajia sallinut, hän olinyt militäärien lähellä, niin lähellä ettei koskaan. Mikä oli hänen neuvonsa. Muuttuisiko vanha käytäntö millään lailla. Olisiko tämä järisyttävän uuden suunnan jumalallinen julkistamistilaisuus. Sanoisi nyt jotain vapauttavaa, humaania... Mikäs se nyt olikaan se vanha hokema, joka miekkaan tarttuu se miekkaan hukkuu...
Jumala puhui hänelle ominaiseen tapaan vaikeatajuisesti, kuvilla ja
vertauksilla, ja hänen ympärillään puhalsi avaruuksien mitaton humina. Hän kertoi huomanneensa, että varustautuminen on ollut huolellista ja asestus huippuunsa kehiteltyä. Tykit ja hyökkäysvaunut oli suojamaalattu harmaan ja ruskean epämääräisillä kuvioilla. Rynnäkkökiväärien tulinopeus oli suuri. Sotilailla oli asianmukaiset suojavarusteet kaasunaamareineen ja säteilyltä tai kemiallisilta myrkyiltä suojaavine asuineen. Lähiaikoina olisi sopivan viileää jalkaväkioperaatioihin. Kranaateissa ja ohjuksissa oli salaperäisiä numeroita ja kirjaimia: In hoc signo vinces. Näillä aseilla päästäisiin niihin päämääriin ja vaikutukseen, joihin ihminen pyrki. Jollakin lailla sanoma jäi epämääräiseksi. Sisältyikö sotajoukkojen Jumalan lausuntoon eräänlaista tunnustusta, antoiko hän vapaat kädet sotatoimille. Miksi ei sanonut selvemmin. Korkea-arvoiset sotilasjohtajat eivät uskaltaneet suoraan kysyä. Jokin suuri, läsnäoleva mykisti heidät. Noudatetaanko vanhaa hyvää käytäntöä Kaikkivaltiaaseen turvautuen... Heillä oli huolella tehdyt suunnitelmat. Esikunnat olivat laskeneet kauan ja laatineet strategian. Menisikö laadullinen työ hukkaan epäröinnin
vuoksi. Kenraalit tiesivät mitä sota on, tiesivät sen karmean armottomuuden. Tuhoa ja hävitystä, kuolleita, siviilien hätää. Ankara vastuu jomotti heidän koppalakkiensa alla. Mutta voitto, kunnia ja niinsanottu velvollisuudentunto täytti heidän haavekuvitelmansa. Historian lehdille kirjoitettaisiin taas uusia
lukuja. Kun lukumäärä vähenee, sitä voidaan täydentää. Vanhat kenraalit kävisivät sotasairaaloissa kyselemässä miten pojat jaksavat ja jakaisivat kunniamerkkejä. Niinhän se iänikuinen käytäntö on.
Sotajoukko odotti, mekaanisten, elektronisten laitteiden konearmeija, ei miekkoja, ei nuijia tai keihäitä. Hevosia vain muutama kymmenen, koiria
vähän enemmän...
Hiljaa suuri henki poistui. Sotilasleiri vilkastui.
Eiköhän sittenkin vanhaan malliin kuten niin monesti ennenkin...
Jumala kulki yli miinakenttien. Kuta kauemmas kulki, sitä voimakkaampana alkoi rintamalinjan toiselta puolelta kuulua sävelkuluiltaan yksitoikkoinen laulu:
-Allahu akbar. Ashadu anna la ilaha ill Allah! Ashadu anna Mohammed
arrasulu Allah! Heija alasah! Heija alfalah! Allahu akbar! La ilaha illAllah!
Ilmestyikö Jumalan hahmottelemattomille kasvoille ehkä alakuloinen hymy vaiko armollinen suopeus?
Sitähän me emme tiedä.
--
wille